”Lauri on aina täysillä mukana, oli sitten kyse reeneistä tai peleistä. Ei tee itsestään suurempaa numeroa vaan antaa esimerkillä itsensä näkyä. Kehityskäyrä ollut huima ja soimaa itseään pienistäkin virheistä, jottei ne toistuisi. Vähän sellainen oman tiensä Rambo.” -Kimmo Suoniemi

Lauri Andersson, 25, pääsi jenkkifutiksen makuun lukioaikoina opiskelijavaihdossa. Anderssonin vaihtokohteeksi päätyi Oregon, Yhdysvallat – kahdentuhannen asukkaan kylä nimeltä Vernonia.

“Siellä jenkkifutis tuli kuvioihin. Olin kyllä seurannut lajia aiemminkin, mutta en tiennyt, olenko tarpeeksi rohkea, vahva ja nopea. Ajattelin hyödyntää vaihto-oppilasvuoden ja saada samalla kavereita. Amerikkalainen jalkapallo oli yksi syksyllä alkavista lajeista ja 2-a-days -treenit alkoivat pari viikkoa ennen koulun alkua eli heti saapumisen jälkeisenä maanantaina”, Andersson muistelee. “Siellä tuskailtiin yhdessä joukkueena. Helteessä treenaaminen ensimmäistä kertaa hartiasuojien ja kypärän kanssa oli rankkaa, mutta yhdessä kärsiminen oli yhdistävä tekijä. Kun näytti että treenaa kovaa, sai kunnioitusta ja kavereita.”

Vaihtokohteessa oli kaksi joukkuetta: varsity, eli edustusjoukkue ja junior varsity, eli kakkosjoukkue. Andersson sai paljon peliaikaa junior varsityssa, mutta pääsi myös pelaamaan kovemmalla tasolla, kun peli oli jo käytännössä ratkennut. “Kaikki kokemus ja peliaika oli kotiinpäin. Olin aluksi tosi arka, mutta ensimmäisen onnistuneen taklauksen jälkeen tuli kunnon adrenaliinipiikki ja mukava onnistumisen tunne. Voitti tietyllä tavalla myös sen pelon tunteen”, Lauri summaa. Anderssonin laji koti-Suomessa oli koripallo, eikä hän aluksi tiennyt, minkälainen kontakti ja nopeus amerikkalaisessa jalkapallossa on. “Koripallo on kontaktilajina erilainen. Ei siinä tule samalla tavalla osumia ja ole paikat kipeenä pelin jälkeen.”

Yhtä kohokohtaa vaihtoaikaisesta jenkkifutisurasta Anderssonilla ei ole antaa. “Kokonaisuudessaan jokainen perjantai-ilta, friday night lights, oli upea kokemus. Oli se sitten vieras- tai kotipeli, koko juttu oli kuin elokuvista. Koulun bändi soitti, katsomo oli täynnä… Olihan se makeeta.”

Amerikkalainen jalkapallo jäi tauolle kun vaihtovuosi päättyi. Viimeisen lukiovuoden Andersson pelasi koriksen läntisen alueen 5-divisioonaa, joka oli “liian höntsäilyä omaan makuun”. Lukion jälkeen Lauri muutti Helsinkiin opiskelemaan ja samalla muodostui tyhjiö harrastuksista. Tämän täytti lopulta pariksi vuodeksi Laurin kummisedän luotsaaman Jokerien C-junioreiden varustehuoltajan hommat.

“Oon enemmänkin joukkuepelaaja kuin minkään tietyn urheilulajin pelaaja. Oli innostava ajatus olla osa joukkuetta, vaikkakin erilaisessa roolissa. Pelimatkat ja turnaukset oli hienoja, mutta parin vuoden jälkeen sitä halusi jotain muuta tekemistä”, Andersson toteaa. “Tässä kohtaa oli sitten heräillyt mielenkiinto taas jenkkifutista kohtaan. Jääkiekossa oli 5-6 tapahtumaa viikossa ja tuntui, että silloin ei olisi ollut mahdollista aloittaa. Haluan sitoutua täysillä, ei homma toimi niin että käy vain yksissä treeneissä silloin tällöin. Jos jotain aloittaa, niin siihen panostaa sitten ihan täysillä.”

Oma joukkue valikoitui aika sattumanvaraisesti. Andersson oli toki kuullut Roostersistakin, mutta ensimmäisenä helsinkiläisiä joukkueita miettiessä tuli mieleen Wolverines. “Yhteydenotto oli helppoa, kuten oli myös lähteminen mukaan kolmosjoukkueen, eli Wolverines Pinkin, treeneihin. Ajattelin, että on hyvä aloittaa omalle tasolle sopivasta joukkueesta, niin pystyy kehittymään ja pärjäämään. Pinkissä oli mahtava yhteishenki ja tuli tosi tervetullut olo. Valmentajat auttoivat ihan perusasioista eteenpäin.”

Ensimmäinen kausi alkoi äitienpäiväturnauksella ja päättyi 4-divisioonan mestaruuteen. Ensimmäisistä peleistä Andersson ei kauheasti muista. “Se oli vähän hakemista, mutta oli hauska päästä pitkästä aikaa kentälle varusteet päällä.” Off-seasonille olikin helpompi lähteä, kun ei enää ollut uusin pelaaja. “En ollut enää niin pihalla, treenin kulku oli tutumpaa ja oli luottavaisempi olo. Oli hienoa huomata kehitystä, vaikka samalla toki ilmaantui uusia kehityskohtia seuraava kesä ajatuksissa.”

Toinen pelikausi lähti liikkeelle kakkosdivarin ringissä. Hiukan kokeneempana Andersson pääsi pelaamaan 11v11-pelimuotoa ja yllätyksekseen sai peliaikaa myös Vaahteraliigassa. “Otin ilolla vastaan paikkani edustusjoukkueen kokoonpanossa, vaikka en odottanutkaan kummempia peliaikoja liigassa. Samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa, kaikki peliaika minkä saa on aina kotiinpäin.”

Pientä epävarmuutta oli vielä kesällä 2019. “Oli niin paljon asioita omassa pelissä mitä haluaa kehittää. Ajatus pelaamisesta Suomen korkeimmalla sarjatasolla jännitti – en ollut missään lajissa aiemmin edes ajatellut sitä mahdollisuutena. Päätin keskittyä 2-divisioonan peleihin, mutta toki näin kausimaksua maksavana mielellään lähtee mukaan kaikkialle mihin vain pääsee.”

Vaikka peliaikaa ei Vaahteraliigassa tullut varsinaisesti erikoisjoukkuepelien ulkopuolelta, on yksi kesän mieleenpainuvimmista kokemuksista runkosarjapeli Kuopiossa. Joukkueessa oli moni avainpelaaja loukkaantunut, joten Andersson pääsi aloituskokoonpanoon. Edustusjoukkueesta tarjottu peliaika oli täysin odottamatonta. “Kyllä se jännitti, mutta pitää vain tehdä parhaansa ja nauttia siitä, vaikka tietää että on taitavampia pelaajia vastassa. Tekee vain parhaansa eikä petä joukkuetta.”

Kauteen 2020 Andersson suuntaa odottavaisin mielin. Joukkueen muuttuva rakenne mietityttää, koska aikaisemmin hän on tottunut joukkuekokoonpanon tietynlaiseen pysyvyyteen. Oma valmistautuminen pysyy kuitenkin tilanteesta riippumatta samana. Oli laji mikä tahansa, tietyt asiat tekee samalla tavalla: “annan parhaani ja yritän olla mahdollisimman ahkera ja kehittyä. Omat näytöt treeneissä ja peleissä määrää tulevan kesän roolin, mutta on aika luottavaiset fiilikset siitä, että saan peliaikaa.”

Joukkueen tasolla tavoitteiksi Andersson asettaa pelien voittamisen, mielellään pudotuspeleihin ja maljaan asti, mutta kokee, että oli lopputulos mikä tahansa, se ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen. “Mulle kesässä on hienointa se joukkueena oleminen ja pelireissut. Se on lopulta sitä parasta antia vaikka tietysti tavoitellaan voittoja ja mestaruutta. Henkilökohtainen menestys tulee jos on tullakseen, mutta kehittyminen on ainainen tavoite – edelleen on paljon kaikkea mitä ei osaa ja missä pitää parantaa.”

Tulevana luokanopettajana Andersson kokee, että aikuisiällä aloitettu laji pitää nöyränä ja auttaa oppijan asemaan samaistumisessa. “Jenkkifutiksen harrastaminen on ajanut paikoittain epämukavuusalueelle uuden oppimisen kanssa. Kohtaa niin paljon tilanteita missä ei ole ennen ollut. Opettajan näkökulmasta tämä antaa ihan hauskaa perspektiiviä työhön, sillä onnistumisen kannalta on tärkeää ymmärtää oppilaita. Helppohan se on ajatella opettavansa yksinkertaisia juttuja, mutta monet näistä tulevat lapselle ensimmäistä kertaa eteen.”

”Pyyteetön työn tekeminen, ahkeruus, nöyryys ja ystävällisyys ovat minulle tärkeitä arvoja. Kun ei murehdi lopputuloksesta vaan keskittyy perusasioihin, tulee mahdollisuuksia elämässä huomaamattakin.” On selvää, että Lauri ei perusteetta saanut joukkueen sisällä nimitystä “Mr. Congeniality”.